Kohdatessa toisen ihmisen tervehdimme ”sawubona”. Se on zulun kieltä, ja tarkoittaa kirjaimellisesti ”minä näen”. Sana sisältää merkityksen näkyväksi tulemisesta, läsnäolosta.
Vietin lokakuussa Etelä-Afrikassa, Durbanissa unohtumattoman viikon. Lead with Humanity
-järjestön vetämä kokonaisuus sisältyi valinnaisena Henley Business Schoolin EMBA-opintoihin. Koronan takia matka oli siirtynyt useita kertoja kahden vuoden ajan. Emme tienneet kovinkaan paljoa mitä tuleman piti – saaneet vain listan varusteista, joilla pärjäisimme savannimetsiköissä KwaZulu-Natalin alueella (”African bush”).
”Kun menette kotiin, älkää kertoko, mitä te olette täällä tehneet. Kertokaa, mitä tämä viikko on teille merkinnyt”, totesi Pete Laburn, joka on luonut Lead with Humanity -filosofian, ja sen myötä koko organisaation ja verkoston. Koulutustensa ohessa järjestö tukee ja voimaannuttaa yhteisöjä ja aktivisteja, jotka taistelevat ihmisarvoisen elämän puolesta. Vaikka apartheidin päättymisestä on kulunut yli 30 vuotta, mustien ja valkoisten välinen elintasokuilu on silmiinpistävä. Viikon aikana ymmärrän, että Etelä-Afrikassa järjestöt ja vapaaehtoiset tekevät työtä, joka kuuluisi maan hallituksen sekä kaupunkien vastuulle.
Durbanissa näen köyhyyttä tavalla, jota en ole nähnyt koskaan aiemmin. Annan puhelimeni pois kahdeksi päiväksi, jotta voin olla läsnä, nähdä ihmiset ja löytää yhteyden heidän kanssaan. Phindassa heräämme aamuisin klo 5.00 ja lähdemme savannimetsiin jäljittämään eläimiä. Seuraavan kerran eläimet ovat liikkeellä alkuillasta. Jokainen retki on erilainen.
Kontrollinhaluisille koulutus ei sovi kovin hyvin. Muodollinen valta on keskuudessamme toissijainen asia, sillä johtajuus ja asema eivät automaattisesti liity toisiinsa.
Johtajat antavat
Kierrämme slummin kaltaisilla tilapäisillä asutusalueilla, joita ei virallisesti ole olemassa. Vilkuilen pellistä ja laudoista kyhättyihin pieniin huoneisiin, jollaisiin alueen 1000 asukasta ovat ahtautuneet. Varsin monet miehistä ovat juovuksissa. Merkkinä yhteisöllisyydestä alueelle on avattu tila, jonne vapaaehtoinen saapuu pitämään lukukerhoa lapsille. Parikymppiset nuoret haaveilevat pienestä studiosta, jotta yhteisön lapset voisivat toteuttaa luovuuttaan.
Toisaalla, usean eri uskontokunnan kirkkojen välissä sijaitsee keskus, joka jakaa lämmintä ruokaa ja antaa terveysneuvontaa köyhille ja kodittomille joka päivä. Keskusta vetää entinen brändijohtaja Raymond Perrier, joka tienattuaan miljoonia New Yorkissa on kokenut merkityksellisemmäksi tehtäväksi ihmisten auttamisen – ensin Ugandan pakolaisleirillä, nyt Durbanissa. Akuutin avun ohella keskus pyrkii rakentamaan mahdollisuuksia myös pysyvälle elämänmuutokselle. Sen ihmeen on saanut kokea nuori mies, joka pitää keskuksen edessä divaria. Tämä entinen narkomaani elättää itsensä myymällä kirjoja, joita vauraat kodit lahjoittavat.
Yhä uudelleen palaamme ruokaan – ja sen puutteeseen. Kun keskuksen jättiläismäisen kattilan pohja alkaa näkyä, viimeisille lautasille kauhotaan lientä, josta kuivat vehnäleivät saavat kostuketta. Katson kodittomien ihmisten olemusta, heidän harhailevia katseitaan, alas painuneita päitään.
S. A. Harvest -järjestö yrittää ratkaista samalla kertaa nälänhätää ja ruoantuhlausta ravitsemalla ihmisiä hävikkiruoalla: Etelä-Afrikassa 20 miljoonaa ihmistä menee iltaisin nukkumaan nälkäisenä. Samanaikaisesti 10 miljoonaa tonnia ruokaa vuodessa menee roskiin.
Ainoa ehtymätön luonnonvara maailmassa tuntuu oleva lasten ilo ja uteliaisuus. Köyhällä asutusalueella saan seuraani pieniä poikia. He koskettelevat nauraen käsiäni, haluavat halata. Tunnen karheat hiukset kämmenissäni, ajattelen pellavapäätäni kaukana pohjoisessa. Naapurin mies havaitsee ohikulkijan, astuu ulos talosta ja alkaa huutaa: ”hungry – nälkä!” Jatkan matkaani, ja kohtaan pian sameasilmäisen nuoren naisen, keho luuta ja nahkaa. Hän toistelee sekanava ”I’m hungry”. Äitinsä perässä kulkee parivuotias lapsi olutpulloja kantaen.
Johtajat vaikuttavat
Yhteisöjen vetäjät ovat johtajia tavalla, jota en ole tottunut näkemään. Väsymättömiä taistelijoita, turvasatamia. Aktivisti Blessing Nyomi on perustanut lähes tyhjästä 5000 asukkaan hyljeksitylle alueelle projekteja, joista on seurannut tuloja ja merkityksellistä toimintaa. Hän on pelastanut masentuneita ja ottanut suojiinsa raiskattuja lapsia. Asutusalueen perukoilla sijaitsee pienenpieni Mahatma Gandhin museo, jonka edessä Blessing kertoo: ”Me emme käytä valtaa, me käytämme vaikutusvaltaa.”
Näihin sanoihin tiivistyy ajatus, johon palaan toistuvasti – vaikutusvalta, joka toteutuu yhteydessä toiseen ihmiseen. Mutta sitä ennen sinun on täytynyt nähdä hänet, ja osoittaa kunnioitusta häntä kohtaan.
Jatkettuamme Durbanista Phindan alueelle herkistymme meitä ympäröivälle luonnolle, siellä kulkeville villieläimille ja luonnon lainalaisuuksille. Testaamme yhteyttä ja luottamusta toisiimme. Kun viimeisenä iltana kuulen leijonan karjahduksia telttani ulkopuolella, havahdun petoon, mutten erityisemmin pelkää sitä.
Ymmärrykseni johtajuudesta kirkastuu ja yksinkertaistuu. Olen omaksunut palvelevan johtamisen filosofiaa jo ennen tätä matkaa. Päätynyt lopputulokseen, että palveleva johtajuus on ehkä moderneinta olemassa olevaa johtajuutta, jolle olisi tilausta, mutta egokeskeisessä kulttuurissa se on helppo kadottaa. Voi olla, että tämän matkan aikana olemme parempia versioita itsestämme.
Viikon ajan, tauotta, meidän kanssamme kulkevat Pete Laburnin ohella Steve Hall ja Sue Schreuder, fasilitoinnin ja ihmistuntemuksen huippuammattilaiset. He antavat kaiken aikansa meille. Heräävät kanssamme varhain aamulla, nauttivat ateriat, kuuntelevat toistensakin luennot, kulkevat kohteesta seuraavaan ja istuvat illallisella viimeiseen hetkeen saakka. Ja lisäksi tekevät meistä havaintoja ihmisinä. Saavat meidät pitämään paitsi heistä, myös itsestämme. En ole koskaan aikaisemmin kokenut vastaavaa läsnäoloa ja olemisen helppoutta. Näinhän kai johtajan pitää toimia – vaikuttaa näkemällä toinen ihminen.
Viimeisenä iltana iltanuotiolla Steve lukee kirjoittamansa pitkän runon, johon sisältyy jokaiselle osallistujalle oma säkeistönsä. Mikä lahja ihmisellä, mikä lahja ryhmällemme.
Johtajuus on olemista, ei tekemistä
Lujemmin kuin ketkään muut, Lead with Humanity -työskentelyn esikuvina ovat vaikuttaneet Nelson Mandela ja Mahatma Gandhi. Etelä-Afrikassa he eivät ole etäisiä merkkihenkilöitä vaan myös paikallisia ihmisiä, jotka ovat johtaneet muutosta elinaikanaan. Steve kertoo, kuinka hänet oli vuosikymmeniä aikaisemmin kutsuttu yllättäen Nelson Mandelan aamiaispöytään. Mandelan pehmeät kädet, läsnäolo ja kiinnostus tapaamista vältelleeseen nuorukaiseen tuntuivat edelleen käänteentekevältä kokemukselta. Mandela ja Gandhi eivät ole johtaneet vallalla, vaan vaikutusvallalla – myötätunnolla ja omalla esimerkillään.
Olen tutustunut moniin johtamiseen viitekehyksiin ja käsitteisiin, joita sivusimme valmistautuessa sekä viikon aikana. Mutta nyt konteksti oli toinen, pelkistetympi, kutsuva.
Näinkö kauas minun piti matkustaa tajutakseni, että lapseni janoavat minulta rakkauden tekoja – ihon silittämistä, pieniä eleitä ja läsnäoloa? Nähdyksi tulemista tarvitsevat myös työyhteisöni sekä monet muut yhteisöt, ystävät ja ihmiset ympärilläni, mukaan lukien perheeni. Olen paennut väsyttävää arkea sisäänpäin, hävinnyt läheisiltäni, toisinaan myös itseltäni. Gandhia mukaillen, paras tapa löytää itsensä olisi kadottaa itsensä muiden palvelemiseen.
Johtajan kiireisen ja vastuullisen toimenkuvan tärkeys alkaa murentua, sillä paljolla tekemisellä ei oikeastaan ole kovin paljon yhteyttä johtajuuteen. Minäkeskeisyys, jota sosiaalinen media osaltaan ruokkii, on muovannut meistä tarmokkaita toimijoita. Meitä voisi auttaa, jos suomen kielessä olisi täsmällinen vastine ”leader”-käsitteelle. Käyttämämme sanan ”johtaja” voi toki kääntää englannin kielessä sekä leaderiksi että manageriksi, mutta – luterilaista kulttuuriperintöä vaiko ei – mielikuvamme johtajuudesta ovat yhä melkoista managementtia.
Emme puhu viikon aikana kertaakaan missiosta tai visiosta, mutta sitäkin enemmän puhumme päämäärästä, purposesta. Yksi päämäärän mahdollistaja on henkinen taju (spiritual intelligence), jolla ei välttämättä ole yhteyttä uskontoon. Henkiseen tajuun sisältyy tietoisuus korkeammasta tarkoituksesta, omista arvoista sekä itsen alitajuisista alueista – kuka minä oikeasti olen, mistä asioista välitän, minkä vuoksi elän, minkä vuoksi kuolisin. Yhteys omiin juuriin ja kyky elää hetkessä voivat vapauttaa ennakkoluuloista ja oletuksista. Sen myötä pystymme rakentamaan luottamusta, vastuullisuutta ja myötätuntoisempaa suhdetta ympäristöön.
Viikon mittaan mieleeni nousee Koraanin kaunein lause. Olen oppinut sen viime kesänä Ujuni Ahmedin ja Elina Hirvosen somalikulttuuria kuvailevasta teoksesta Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin. ”On elettävä kuin olisimme ikuisesti elossa. On elettävä kuin kuolisimme huomenna.”
Etelä-Afrikka on jättänyt jälkensä. En ole muuttunut, mutta ehkä vuollut itsestäni muutaman tarpeettoman lastun pois. Johtajuus on palvelijan työtä, ja minulle se on myös kutsumustehtävä. Muistivihkojemme kannessa lukee Galileo Galilein sanat: ”Emme voi opettaa ihmisille mitään. Voimme vain auttaa heitä löytämään ne itsestään.” Kun sen on hyväksynyt, on päässyt jo pitkälle.
